Kasvamisen, venymisen paikkoja

Tänään mietin asioita, jotka tekee mielellään ja reippaasti sekä asioita, jotka tulee vaan hoitaa aikataulujen, elämän etenemisen ja yhteisöön sopeutumisen vuoksi.

Tiedäthän sen tunteen, kun on vaan pakko, vaikka ei haluaisikaan. Sen, mikä tuntuu puristuksena vatsassa ja särkynä päässä. Joskus se tulee uniin saakka, kun on ensin aikansa hyppinyt silmille to-do -listoilla ja kalentereissa ja epämääräisissä paperipinoissa keittiön pöydän nurkassa. Ei auta ylivetämiset, siirtämiset, unohtamiset ja välttelyt eikä manaaminen, kiukuttelu, sydämen pohjukoilta tulevat toivotukset siirtyä sinne kauas, missä pippuri kasvaa.

Siitä tunteesta ei pääse eroon ennen kuin ne asiat on käyty läpi, kohdattu ja hoidettu. Ja vaikka olo on saattanut olla kuristava ja puristava pitkänkin aikaa ja vaikka kuinka tietää sen, että tekemällä ja hoitamalla olo helpottuisi, niin siltikin venyttää ja vanuttaa itseään samalla kiusaten.

Muuttoon liittyy aina iso kasa asioita hoidettavaksi, muutakin kuin se varsinainen muutto, missä tavarat vaihtavat paikkaa ja kaikilla on hiki ja tuskainen olo. Ulkomaille muuttamisessa tekemistä on vielä enemmän. Osa tapahtuu itsestään, luonnostaan, ja osaan saa paljon apuja eri tahoilta eri lailla kuin aiemmin kotona Suomessa muuttaessa. On ollut iso opetus ja kasvamisen paikka huomata se, että nyt tekemistä riittää vielä pitkään varsinaisen muuton ja maahan saapumisen jälkeen.

Pari viimeistä viikkoa ovat olleet hyppyaskelia tähän maahan sopeutumisen ja sulautumisen kannalta. Alun alkuhässäkän jälkeen arki tavallaan rauhoittui ja löysi jonkinlaisen rutiininsa, saimme taukoaikaa asioiden ja byrokratian hoitamiselle. Vuoden alusta lähtien ja viimeisten viikkojen aikana on kuitenkin alun kaltainen hässäkkä käynnistynyt taas uudelleen. Puoliso sai vihdoin oman ajokorttinsa päästen inssiajosta läpi, mikä on iso juttu. Sen ansiosta voimme kilpailuttaa autovakuutuksen uudelleen ja saada siihen ison alennuksen, koska nyt meillä kummallakin on osavaltion ajokortit. Ajamme myös laillisesti täällä, joten poliisin ”pelko” on pienempi. Ajokortti toimii myös henkilöllisyystodistuksena, joten passia ja viisumia ei tarvitse kantaa mukana. Ne voi laittaa lipaston laatikkoon talteen, ne ovat tärkeimmät dokumentit täällä olemiselle. Minä sain viime viikolla työluvan ja mietin mitä sen kanssa nyt tekisin. Mihin suuntaan tästä lähden, mihin perheemme suuntaa yhdessä, mitä eri vaihtoehtoja on ja mistä täällä edes töitä lähdetään hakemaan. Isoja, isoja asioita pyörii mielessä yhden kortin saamisen myötä.

Keskimmäinen lapsi aloittaa virallisen koulupolkunsa elokuussa. Infotilaisuus koululla, paperihommat lukuisine eri lomakkeineen, lisärokotukset, lääkärintarkastus ja asumisen todistaminen tiputtivat minut maan tasalle, tämän maan todellisuuteen. Pieni poika, vasta 4,5 -vuotias, on menossa syksyllä kouluun. Koululta sai kirjalliset ohjeet ja suositukset taidoille ja osaamisille, joita meidän pitäisi nyt lapsen kanssa tehdä ja harjoitella ja varmistaa, että hän ne syksyksi osaa pärjätäkseen koulussa. On ohjeistukset iän mukaiselle käyttäytymiselle ja psykologisille ominaisuuksille, sosiaalisille taidoille, kirjoittamisen ja lukemisen harjoittelua, itsenäistä toimimista ruokailun, liikkumisen, pukemisen ja vessassa käynnin suhteen. Sosiaalista ja akateemista älykkyyttä mittaavia harjoitteita sekä pari nettisivua ja kännykkään/tablettiin ladattavaa applikaatiota, joiden avulla näitä tulee harjoitella ja mitata. Erikseen on vielä osavaltion vaatimukset koulun eri aineiden opetussuunnitelmiin, sisältöön ja tavoitteisiin, mitä hänen tulee ensimmäisen kouluvuoden aikana oppia ja osata.

Jos olisimme Suomessa, hän olisi ensi vuoden vielä tarhassa leikkimässä. Nyt hän menee kouluun kuudeksi tunniksi joka päivä. Päivän aikana on yksi 20 minuutin välitunti sekä puolen tunnin lounastunti, jossa tulee osata syödä ja toimia itsenäisesti. Joka päivä on englannin kieltä ja kirjallisuutta, matematiikkaa, tiedeaineita, terveystiedettä sekä sosiaalisten taitojen tunti. Lisäksi on varattu aikansa pienryhmätyöskentelyyn, jossa lapset jaetaan ryhmiin sen mukaan, tarvitsevatko he tukiopetusta jossakin aineessa tai taidossa vai menevätkö ikäryhmänsä perusteella ns. lahjakkaiden ryhmään, jolle annetaan haastavampia tehtäviä opittavaksi. Kolmena päivänä viikossa on liikuntaa, yhtenä päivänä musiikkia ja yhtenä päivänä taideaineita.

Lukujärjestys ja päivän pituus on hänellä aivan sama kuin neljä vuotta vanhemmalla isoveljellään.

Näiden kouluasioiden hoitaminen on ollut minulla sitä onko-ihan-pakko -kategoriaa viime viikot. En haluaisi tällaista arkea hänelle vielä. En haluaisi saattaa häntä mittareiden ja arviointien alle. Vaikka tiedän, että asiat tehdään ikätason mukaisesti, ryhmät ovat pienempiä kuin Suomessa, opettajat vaikuttivat todella mukavilta ja kokeneilta ja koulu on hyvä ja ihana paikka olla ja että siellä on olemassa osaaminen ja resurssit kielitukeen ja kaikkeen muuhunkin tarvittavaan tukeen käyttäytymisestä oppimiseen ja erityishaasteiden parissa työskentelyyn saakka. En haluaisi vielä aloittaa suorittamisen polkua.

Joten, olen saattanut olla pikkuisen (!) stressaantunut ja pahantuulinen. Aiempaa enemmän kiukutellut tätä arkea ja elämää, tätä maata ja kulttuuria, tätä vaatimuksen, suorittamisen ja selviytymisen ajatusmaailmaa, missä kaikilla on mahdollisuutensa, kunhan vaan on valmis tekemään sen eteen töitä. Olen mököttänyt yleensä kaikkea mahdollista vastaan ja saanut sen avulla oman vointini huonoksi. Ja kun äiti voi huonosti, taitavat kaikki muutkin saman katon alla asuvat voida.

Täällä kuitenkin nyt ollaan. Tämä on meidän arkea, tämä on minun elämääni. En tiedä, teenkö juuri saadulla työluvallani mitään, sillä tuntuu vaikealta saada oma mahdollinen työ jotenkin sovitettua tähän kuvioon. Kaksi koululaista pitkine päivineen ja kielen opettelu tarkoittavat sitä, että koulussa opetettuja asioita täytyy opiskella edelleen kotona, koska he eivät ymmärrä sitä kaikkea, mitä tunneilla sanotaan ja tehdään. Tokaluokkalainen osaa asiansa, on fiksu ja taitava oppimaan haasteidensakin kanssa, mutta sitä osaamista on vaikea tehdä ja näyttää toteen, kun ei ymmärrä kysymystä tai tehtävänantoa ja kun ei osaa eikä uskalla kysyä koulussa lisäohjeita. Kieltä opiskellaan kotona omatoimisesti, koululta saadun opetusohjelman avulla sekä Suomen verkkokoulun opintojen kautta, mitkä onneksi ovat olemassa, mutta vievät aikaa ja energiaa ja vaativat koululaiselta vielä lisäponnistusta iltaan. Ja jotta lapsista nuorin oppisi englannin kielen, tulee meidän puhua sitä kotona.

Teen omia opintoja ja haaveilen työstä niiden aihepiirin parissa, mutta sen aika taitaa tulla joskus joskus myöhemmin. Elämä on opiskelua ihan koko ajan muutenkin. Ja vaikka lapset ovat rakkaita, ihania ja tärkeitä ja haluan, että he pärjäävät elämässään ja sopeutuvat tähän maahan hyvin, kapinoin salaa kuitenkin tätä kaikkea vastaan. En oikeasti haluaisi tehdä näitä asioita, käyttää aikaani ja energiaani tähän.

Luulen, että tämä muutto ja muuttaminen jatkuu vielä pitkään ennen kuin olemme jollain lailla jalat tukevammin tässä maassa ja sen yhteisössä sisällä, tässä kulttuurissa kiinni, kukin omilla paikoillamme tai ainakin menossa siihen suuntaan.